Pohdintoja elämästä,erosta,äitiydestä ja ajatuksista....

Varoitus, tämä sisältää pohdintoja elämästä. Penkomista omasta elämästäni ja päivänselviä uusia ahaa elämyksiä joita minulle on tullut vasta nytten yksin jäätyäni.

Olen aina ollut ”kaikki huonosti tyyppi” tai aina ennen. Muistan edelleen kuinka minulla oli kaikki huonosti, olin aina väsynyt, lapsi oli aina kipeä, yhdellä kouluongelmia,yhdellä syömisongelmia,yhdellä korvatulehduksia.. asunto aina sekaisin ”en jaksa siivota, miksi tämäkin on tässä, miksi joku on laittanut tuon tuonne, eikö täällä kukaan osaa tehdä mitään yms” sen miten tyhmää oli joka ikinen päivä miettiä mitä tänään ruuaksi, mies istuu sohvalla ja sekin ketuttaa.. miksi lapsella on taas vaipassa tavaraa ja miksi kaikki on niin huonosti.

Myönnän, minä olen kuulunut joskus näihin ihmisiin kenellä ei koskaan mikään ole hyvin.

Vasta puolisen vuotta sitten tajusin jotain, tälläisen tyhmän päivänselvän asian joka pitäisi kaikilla ihmisillä olla jo luonnostaan tuolla korvien välissä. En tiedä mitä tapahtui,mutta kerralla kaikki kääntyi nurinpäin.

Jäätyäni yksinhuoltajaksi, oli elämäni yksi vaikeimmista asioista. Itkin,itkin ja itkin. Kun lapset menivät nukkumaan ja asunto hiljeni,minä itkin. Oli pakko itkeä silloin koska muuta en enää osannut ja pakko itkeä silloin ihan vain siksi että lapset eivät näe. Joinakin päivinä oli pakko lähteä vain ajelemaan autolla koska silloin lapset eivät huomaa että äitillä on pahamieli. Halusin tietenkin erostakin huolimatta olla lapsille mahdollisimman hyvä äiti ja ajattelin silloin niinkin tyhmällä tavalla että lapset eivät tietenkään saa nähdä sitä että minulla on pahamieli. On pakko jaksaa lasten takia ja jos näytän pahanmieleni, silloin lapseni luulevat että en enää jaksa ja silloin olen huono äiti.

Tyhmä ajatustapa!

Jossain vaiheessa eron jälkeen minulla loksahti joku palanen paikoilleen. Tajusin että tottakai saan ja tottakai minun pitää näyttää tunteeni minun elämäni tärkeimmille henkilöille. Tietenkin silloin kun itku tuli lasten nähden, kävimme asian läpi niin että lapset ymmärtivät. Yllättävän paljon lapset ymmärtää, sitä ei oikein voi tajuta kuinka fiksuja nuo pikku olennot oikeasti ovat.

Luonnollisestikkin eron jälkeen olen sen satamiljoonaatuhatta kertaa käynyt päässäni läpi omat huonot puoleni. Eron alkuvaiheessa niitä huonoja puolia oli paljon,oikeastaan niin paljon että en itsestäni löytänyt enää mitään hyvää. Pikkuhiljaa ajan kuluessa rupesin löytämään itsestäni myös hyviä puolia ja tajusin että hei, minähän olenkin oikeastaan ihan hyvä tyyppi kaikesta huolimatta. Myönsin ja tiedostin omat huonot puoleni ja nyt melkein puolivuotta eron jälkeen osaan jo ajatella asioita aivan toisin ja toivottavasti tehdä tulevaisuudessa toisin jos joskus vierelleni sen elämänkumppanin oikeasti saan.

Parisuhteesta nyt tiedän sen että ikinä ei pitäisi vaihtaa parisuhdetta väsymykseen. Kaiken väsymyksen alta on tietenkin vaikeaa huomata se toinen, on vaikeaa tiedostaa että se toinenkin osapuoli voi olla väsynyt. Etenkin lapsiperheissä tämä korostuu ja tietenkin aina vaan enemmän mitä pienenpi lapsi on. Yöheräämisten alta on vaikeaa huomata toinen, elämässä on enää vain vauva. Tai no oikeastaan ei etes vain vauva vaan vain yöllä heräävä vauva. Kun on itse väsynyt, hämärtyy tosiaan se tosiasia että toinenkin aikuinen voi olla väsynyt. Nukkumisesta muodostuu hyvin äkkiä ns, valtapeli jossa etenkin enemmän yöllä heräävä tuntee epäreiluutta sitä kohtaan kun toinen nukkuu. Jossain vaiheessa tilanne menee monesti siihen että vauva itkee, toinen herää eikä etes pyydä enemmän nukkunutta vanhempaa tälläkertaa heräämään että itse saisi nukkua etes yhden syöttövälin. Joka johtaa monesti siihen että katkerana yöllä herää ja on toiselle jo vihainen siitä mistä toinen ei etes tiedä toisen olevan vihainen..... menipä tämä teksti sekavaksi. Mutta luulen että moni vanhempi tietää mitä tarkoitan. Siksi haluan sanoa että ihan oikeasti, pyytäkää sitä toista heräämään joskus. On parempi että perheessä on etes yksi hyvin nukkunut vanhempi. Muuten kierre on selvä. Kun toinen on nukkunut hyvin yönsä jaksaa hän paremmin ja virkeämmin ajatella myös toisen jaksamista. Eikä tilanne pääse siihen että molemmat hyvin väsyneenä salaa mielessään kiukkuaa toiselle että miksi minä...

yksinkertaista mutta niin helkutin totta ja niin uskomattoman vaikeaa käytännössä oikeasti muistaa. Nyt minun on tietenkin helppo huudella kun nuorimmaiseni on jo melkein kolme vuotias. Mutta voin kertoa sen pienen salaisuuden että meillä herätään öisin 2-6 kertaa, jos käy hyvä tuuri niin vain kerran mutta se on harvinaista herkkua. Näin yksinhuoltajana ja joka yö heränneenä lapsen takia voin sanoa sen että tämä pointti on kantapäänkautta opittu ja näin elämä on minua opettanut arvostamaan sitä että se toinen on vierellä. Että tehkää toisin kun minä... olkaa armollisia ja pyytäkää oikeasti toista heräämään ja kertokaa rehellisesti että ”hei kulta,minua ketuttaa kun minä olen herännyt joka yö ja sinä et ymmärrä että olen väsynyt siksi ja se tuntuu pahalta joten saisinko pienen lepohetken

itse hölmönä olen tehnyt sen virheen että en tuota sanonut joskus ja päivät menivät siihen kun olin väsymyksen sokaisemana kiukkuinen enkä osannut sanoa tuota hölmöä lausetta kiukkuni alta, joka johti siihen että tiuskin, kerroin elämän olevan kakkaa ja kaikki oli huonosti. Joka tietenkin johti siihen että toinen ei ymmärtänyt mistä on kyse ja luuli hänen tehneensä jotain väärin.

Tämä ei ole syy siihen miksi olen eronnut, enkä ala eron oikeita syitä täällä tietenkään puimaan. Mutta tämä on tietenkin olennainen asia joka antoi lisäpotkua sille vaihtoehdolle että erilleen tästä vielä joskus mennään.

On jännä tajuta näin sinkkuna miten elämän olennaisin asia on ottaa toiset huomioon ja elää ns, toisten kautta. On olennaista sanoa niitä kauniita sanoja tietenkin omille lapsilleen mutta on tyhmää unohtaa se miten niitä sanoja sanotaan aikuiselle. On tyhmää se miten väymys tekee ihmisestä hölmön ja myös lopulta niin perhanan itsekkään.

On hienoa oppia nielemään oma kiukku ja oppia siihen että asioita oikesti ajattelee yksin ensin omassa päässään ennenkun hetken viemänä tiuskaisee toiselle.

Tämän olen oppinut siis myös kantapäänkautta. Kaikinpuolin tämä ero on tehnyt minusta paljon paremman ihmisen, osaan nykyisin paremmin ottaa toiset huomioon, osaan ajatella kiukkuni oikean syyn ja oikeat poistamis vaihtoehdot ensin yksin ja osaan iloita aivan erillaisista asioista kun ennen. Olen selvästi nörtynyt tämänkin opetuksen jälkeen elämälle enemmän, ja koen sen olevan vain hieno juttu.

Muutenkin parisuhde tai ihmissuhteet yleensäkkin taitaa oikeasti perustua vain pieniin tekoihin. Pieniin tekoihin jotka lopulta ovat niinkin isoja että ne auttaa jaksamaan vaikeissakin ihmissuhde ajoissa eteenpäin. 

Tästä tuli nyt kyllä ihan höpelö päivitys mutta:

Näitä kaikkia asioita olen miettinyt ihan siksi kun olen tavannut joku aika sitten mukavan miehen. Pakostakin toiseen tutustuminen ja etenkin ihastuminen laittaa miettimään entisen suhteen mörköjä. Ei sillä, ei minulla mitään parisuhdetta vielä ole mutta saattaa olla että sellaista salaa toivonkin ;)

aika näyttää mitä tulevaisuus tuo tullessaan :)